Eräänä iltapäivänä

Muisti palailee pätkittäin. Istuskelin (mustalla nahka)sohvalla lukemassa eiliseen viestiini tulleita kommentteja ja niinkuin nykyään tapanani on, jäin välillä tuijottamaan olohuonettamme hallitsevaa Manhattania. Yhtäkkiä muistin taas yhden unohtuneen ikuisen inspiraation lähteen: Tim Burtonin ohjaaman Batman-elokuvan vuodelta 1989.

Pidän elokuvasta kokonaisuudessaan, mutta varsinaisen vaikutuksen siinä teki kulissi, jossa tarina tapahtuu - Gotham City. Elokuvan production designer Anton Furst kuvailee kädenjälkeään seuraavasti:

We imagined what New York City might have become without a planning commission. A city run by crime, with a riot of architectural styles. An essay in ugliness. As if hell erupted through the pavement and kept on going.

(Lähde: Wikipedia)

Batman-sarjakuvien tekijän Dennis O’Neilin näkemys (sarjakuvien) Gotham Citystä välittyy niinikään Burtonin elokuvasta:

Batman’s Gotham City is Manhattan below Fourteenth Street at eleven minutes past midnight on the coldest night in November.

(Lähde: Wikipedia)

Riot of archtectural styles voisi kuvata omaa tyyliäni niin pukeutumisessa kuin sisustamisessakin: art decoa (Chrysler buildingin katossakin on vähän niinku laskoksia, eikö?), modernismea, funkkista, betonibrutalismia ja muutama satunnainen hökkelikylä sekaan.

Elokuvan nähneet muistanevat sen lopussa kaupungin yllä leijailleet Jokerin viritykset: suuret, myrkyllistä kaasua sisältävät, omituisia otuksia esittävät ilmapallot. Ne olivat vähän (tai oikeastaan paljon…) vinksahtanut versio Macy’s-tavaratalon kiitospäivän paraatista, jollaisia on järjestetty art decon ajoista lähtien. Emedemartan blogista löytyy valikoima kuvia menneiden vuosien oikeista ilmapalloista New Yorkin kaduilla. Ihan järjettömän hienoja.

Olen huomaavinani niiden ulkonäössä jotain yhtäläisyyttä näiden kavereiden kanssa.

Trailerista löytyy myös Jaakolle inspiraatiota vähän värikkäämpään miesten pukeutumiseen.

Batgirl-pusero ruotsalaista tekoa joidenkin kymmenien vuosien takaa, ostettu tukholmalaisesta UFF:ista vuonna 1995:

Silkkipuuvillainen pliseerattu huivi Henrik Vibskovin nettikaupan alesta vuonna 2010:

(Housut Twist&Tango, toppi Cultivate)

Uudessa Mustassa keskustellaan energiajätteen keräämisestä ja hyödyntämisestä. Artikkelissa nousee esiin hyvälaatuisen energiajätteen laadun varmistaminen - hyötysuhteeltaan tehokkaammat voimalat kun eivät voi käyttää polttoaineenaan mitä tahansa. Laadun varmistamisessa nojataan aika vahvasti kuluttajien opastamiseen ja tiedottamiseen.

Kun ihmettelin ääneen, miten monimutkaista ja aikaavievää kierrättäminen jo nyt on, eräs kaverini totesi, että “olet vain laiska kierrättämään”. Vaan enpä ole, meidän keittiöstämme nimittäin löytyy jäteastiaa lähes joka lähtöön:

1. Sekajäte, joka menee takapihalla sijaitsevaan jäteastiaan
2. Biojäte, samaan paikkaan
3. Paperi, samaan paikkaan
4. Kartonki, samaan paikkaan
5. Paristot, jotka menevät lähikaupassa sijaitsevaan keräysastiaan
6. Pantilliset pullot ja tölkit, sinne samaan lähikauppaan
7. Pantittomat lasipurnukat, joille on kaksi erillistä keräysastiaa parin korttelin päässä meiltä, kirkkaalle lasille omansa ja värilliselle omansa (esim. Turussa ollaan niin edistyksellisiä, että kaikenväriset lasit saa laittaa samaan astiaan)
8. Metalliromu, jolle ei ole kierrätysastiaa mailla halmeilla, eli jemmaan sitä keittiön laatikkoon odotellen parempia aikoja. (Olen kuullut, että Kampin ostarin parkkihallin sisäänajoluiskalla on joku keräysastia, mutta sitä ei selkeästi ole tarkoitettu autottomille ja Kampin ostari on aika kaukana meiltä ottaen huomioon, että metallijäte on painavaa.)
9. SER-jäte, jonka keräyspisteiden sijainti on vähintäänkin epäselvää - ilmeisesti ainakin loisteputkia saa viedä Punavuoren rautaan, mutta vastaanottavatko ne esimerkiksi rikkinäisiä kännyköitä?

Eli yhdeksän eri kasaa, joista kuskataan jätettä viiteen eri paikkaan (mikä on siis autottomalle välillä vähän haastavaa). Jos taloyhtiössämme (tai jossain lähiseudulla) kerättäisiin energiajätettä, kasoja tarvittaisiin kymmenen.

(Oma lukunsa ovat vielä isot roskat, kuten sohva, mutten nyt laske niitä mukaan.)

Kierrätystä koskevissa keskusteluissa heitetään hämmentävän usein pöytään “laiska kansalainen” -kortti. Laiskaa kansalaista voidaan aina syyttää siitä, ettei jätteiden kierrätys pelaa tehokkaimmalla mahdollisella tavalla. Väittäisin, että laiska kansalainen on myös luonnonvakio, josta ei päästä eroon, vaikka valistettaisiin kuinka. Kansalainen ei nimittäin välttämättä ole vain laiska, vaan myös tietämätön, välinpitämätön, hajamielinen ja kaikkea siltä väliltä. Itse myönnän auliisti, etten osaa suhtautua jätteiden kierrätykseen niin intohimoisesti, ettenkö hajamielisyyttäni välillä työntäisi väärää jätettä väärään astiaan (esimerkiksi silloin, kun jäteastioiden järjestystä takapihalla on yllättäen vaihdettu, niinkuin taannoin tapahtui…). Jos energiajätteen laadun varmistaminen olisi minun hartioillani, homma siis saattaisi välillä mennä ihan pieleen.

Jotta homma saataisiin pelaamaan, pitäisi siis toimia laiskan kansalaisen ehdoilla eikä laiskaan kansalaiseen kompastuen. On toki totta, että jokaisen kansalaisen pitäisi tuntea vastuunsa kuluttamisestaan, mutta silti monimutkaisen kierrätysjärjestelmän puolustaminen haiskahtaa enemmän ekoelitismiltä kuin oikeasti mielekkäämmän maailman rakentamiselta (kierrätyssulkeisiin osallistuvat voivat tuntea itsensä paremmiksi kansalaisiksi). Täällä Iltapäivässä on aiemmin keskusteltu siitä, kuinka ilmeisesti ainakin Lontoon kulmilla homma hoituu niin, että kaikki kierrätettävä jäte (biojätettä lukuunottamatta) kipataan samaan pönttöön ja joku muu tekee sille jotain. Luulisi, että sama voisi toimia Suomessakin - sillä tavoin ainakin polttoaineeksi kelpaavan jätteen laatu saataisiin varmistettua tehokkaammin kuin kansalaista hutkimalla.

*

EDIT: unohdin pari jätekasaa ylläolevasta listasta:

10. Vanhentuneet lääkkeet, jotka palautetaan apteekkiin (eivät onneksi vie paljon tilaa)
11. Muut ongelmajätteet kuin SER-jäte tai lääkkeet (eli maalit, lakat jne.), joiden keräyspisteet ovat yhtä hämärän peitossa kuin SER-pisteet.

(Kai muuten muistatte, että myös kynsilakka (ja sen poistoaine) on ongelmajätettä - vai käytättekö aina kaikki pullot loppuun?)

Yllämainittujen lisäksi kierrätykseen menevät käytöstä poistuvat vaatteet, kirjat ja muut käyttökelpoiset tavarat, mutten laske niitä varsinaisesti jätteiksi. Mutta niiden kanssa touhuamiseen vasta meneekin aikaa.

Ostimme eilen sisustustaulun. Ja vielä Ikeasta. Noin nopeasti lausuttuna se kuulostaa ihan taidejäljennösjulisteelta alumiinikehyksissä, varsinkin, kun sen lausuu ihminen, joka jo uhosi itsekseen sisustavansa kotiaan vain itse ottamillaan valokuvilla. Kyseinen sisustustaulu oli vieläpä täydellinen heräteostos - menimme ostamaan jalkalamppua ja pikkusälää, mutta tulimme kotiin mukanamme lamppu, repullinen pikkusäläää ja se sisustustaulu. (Harrastimme samalla vähän extreme-matkailua: julkisilla Espoon Ikeaan ja takaisin lauantaipäivänä lumimyräkän jälkeen kamakuorman ja rattaiden kanssa.)

Ostoksemme ei kuitenkaan ole ihan mikä tahansa taulu - se on varsin klassinen näkymä New Yorkista, tarkemmin sanottuna 5th Avenuen ja Broadwayn risteyksestä ja Flatiron Buildingista, mitä ilmeisimmin Empire State Buildingin katolta kuvattuna. Kuva on printattu 200cm x 140cm kokoiselle kankaalle, eli se peittää suurimman osan ennen täysin tyhjästä olohuoneemme seinästä. Tiukkaan rajattu kuva ei nopealla vilkaisulla näytä perinteiseltä kaupunkimaisemalta, vaan oikeastaan vähän abstraktilta harmaasävyiseltä maalaukselta. Yksityiskohdat nousevat esiin vasta tuijottamalla pitempään.

Olen itse ottanut vastaavan kuvan ihan samasta kuvakulmasta, tosin mulla ei ollut pitkää zoomia vaan Holga:

Näkymästä tekee erityisen henkilökohtaisen se, että reissullamme majailimme hotellissa, joka sijaitsi itäisellä 27. kadulla, eli hiukan taulun alareunassa näkyvästä Madison Square Parkista ylöspäin (tai siis taulua katsoessa alaspäin). Kävimme aamuisin kahvilla kuvassa Flatiron Buildingin vasemmalla puolella sijaitsevassa suuressa rakennuksessa sijaitsevassa italialaistyyppisessä kahvilassa, jonka ikkunoista näki paitsi puiston ja silitysraudan, myös taulun kuvan ottopaikan täysin päinvastaisesta kuvakulmasta:

Voin siis pyörtää päätökseni itseotetuilla kuvilla sisustamisesta ja todeta, että olisin melkein voinut itsekin ottaa tuon kuvan. (Olen joskus jopa selvitellyt kuvien tulostamista isokokoisina kankaalle, mutten ole löytänyt asiallista paikkaa, jossa sellaisia tehtäisiin. Kovin monet tuntuvat suuntaavan tuotteensa vain yrityksille tai vastaavat yhden sanan lausein eivätkä varsinaisesti vastaa tiedustelemiini asioihin (tai pyytävät toimittamaan kuvan smyg-tiedostona, mikä ei anna kovin ammattimaista kuvaa…).)

Nyt kelpaa loikoilla sohvalla, tuijottaa olohuonettamme hallitsevaa New Yorkia ja kuunnella aiheeseen sopivia biisejä.

Ostimme me lampunkin, mutta emme sitä, jota varsinaisesti menimme katsomaan. PS Svarva näytti katalogissa hyvältä, mutta paikan päällä liikaa Mammut-sarjan kaverilta, kun taas yllä olevassa kuvassakin näkyvä 365+ Lunta näyttää ihan hyvältä meidän olohuoneessamme.

Barcelonassa on taas pidetty 080 Barcelona Fashion -muotipäivät. Siellä on myös järjestetty osallistujien kesken jonkinlainen paremmuusskaba, jonka voittajat esittelee El Fashionista. Voittajissa on mukana vanha suosikkini Miriam Ponsa ensi syksyn ja talven mallistollaan. Se ei ole ihan yhtä inspiroiva kuin viime vuoden vastaava mallisto (jonka kuvat ovat näköjään kadonneet tekstistäni, mutta löytyvät kyllä edelleen Ponsan omalta sivustolta), mutta joitakin hienoja neuleasioita sentään löytyy.

Tämän Grey Gardens -henkisen villatakin ja hameen ristisiitoksen voisi ottaa käyttöön vielä tänä talvena (vastaava jakku mulla on jo ennestään toisen barcelonalaisen suunnittelemana):

Kuva: El Fashionista

Ystävät huomaavat joskus asioita, jotka jäävät itseltä pimentoon. Meidän Pariisin Anna perheineen antoi minulle syntymäpäivälahjaksi aivan mielettömän hienon kirjan: Irving Penn Regards the Work of Issey Miyake - kirja esittelee Issey Miyaken tuotantoa vuosilta 1975-1998 Irving Pennin minimalistisen tyylikkäin valokuvin.

Fanittelin Isseyta kovastikin aikoinaan 1900-luvun puolella, mutta sittemmin olen jostain käsittämättömästä syystä unohtanut kokonaan, miten suuri vaikutus miehellä on ollut tekemisiini, sekä omaan pukeutumistyyliini että käsitöitteni tyyliin. En tiedä, mistä Anna keksi hankkia minulle juuri tämän kirjan, mutta sitä selatessani muistin taas, mistä tässä kaikessa on kysymys. Älkää kuitenkaan kysykö, mistä - en minä osaa selittää. Sillä on jotain tekemistä äärimmäisen yksinkertaisuuden, arkkitehtonisen tyylikkyyden ja pehmeän käyttömukavuuden kanssa.

Eikö näissä kahdessa olekin jotain samaa?

Kuvan keskeneräinen neuletyö on väriä lukuunottamatta samanlainen kuin aiemmin tekemäni harmaa putkilo, ja olen tosiaan kehitellyt mallin ennen kuin sain haltuuni tuon kirjan.

*

Samaan aikaan katselin Flickrissä sijaitsevaa amigurumi-kuvakokoelmaani sillä silmällä ja huomasin, että kaikki ne otukset, joista itse pidän eniten, ovat lintuja. Hmm.

Taidan olla valaistunut.

Alennusmyyntien kunniaksi sorruin matkimaan Meidän Pariisin Annaa ja tilasin saman takin, harvoin saa näin hyvää näin halvalla. Takki on one size, joten se istuu mun päällä eri tavalla kuin Annan, ja toki me asustamme sitä hyvin eri tavoin - on oikeastaan hauska seurata, miten erilaiseksi sama vaatekappale muuntuu eri ihmisillä.

Twist&Tangon housut toimivat saappaiden kanssa just niin itäsaksalaisesti kuin toivoinkin.

(Kuva on vähän alaviisto, mutta menköön.)

Takki Cecilia Sörensen, putkilo ja pipo DIY, housut Twist&Tango, saappaat ysäriä, harmaa villatakki Filippa K

Noin muuten olen kyllä jo kyllästynyt talveen. Mistä ihmeestä se kengät tärvelevä ja vaunujen mukana sisälle kulkeutuva kymmenen sentin rapakerros on ilmestynyt Helsingin jalkakäytäville, kun se ei mene pois, vaikka olisi miten paljon pakkasta?

Kun lapsi oppii konttaamaan ja heti perään kiipeilemään ylöspäin huonekaluja pitkin, kodin sisustus muuttuu luontevasti askeettisemmaksi - kaikki sellaiset esineet, jotka menevät rikki pudotessaan tai kun niitä revitään tai järsitään, on siirrettävä pienten käsien ulottumattomiin. Olemme myös ennakoineet laatikonavausvimmaa (ja siitä väistämättä seuraavaa sormien litistymistä laatikon reunan väliin) ruuvailemalla vetimiä irti.

Samaan aikaan olohuoneen lattialla ajelehtii jos jonkinlaista palikkaa ja pehmolelua ja repaleista aikakauslehteä. Niitä varten on olemassa omat säilytyskorinsa, mutta jostain kumman syystä ne eivät juuri viihdy niissä.

Pieni ja vähän isompikin tyyppi viihtyy parhaiten porukassa, joten lelut eivät lähitulevaisuudessa tule katoamaan olohuoneesta, enkä sellaisesta haaveilekaan. Meille ei tule puputapetoitua lastenhuonetta, vaan pyrimme sisustamaan koko asunnon myös lapsen valtakunnaksi. Lapsen ehdoilla, mutta aikuisten silmää miellyttäen sisustaminen on mukava haaste. Sillä haastavaa se nimenomaan on - kuten Meidän Pariisin Anna vajaa vuosi sitten kirjoitti, kaupoissa hyppivät silmille huolimattomasti sutaistut puput ja nallet ja oikeasti tyylikkäitä juttuja saa vähän etsiä.

Ihan tavallisistakin jutuista saa kuitenkin hauskoja, kun niitä yhdistelee vähän uudella tavalla. Etsiessämme uutta mattoa olohuoneeseen meidän oli turha haaveilla villamatosta, mutta samalla rahalla saimme useampia edullisia polyesterimattoja. Eikö tuo vihreä näytäkin ihan nurmikolta? (Ja minä kuulostan ihan Ikean kuvastolta.)

Finlaysonin apinat pesevät vaaleanpunaiset puput 6-0 ja Areaware Faunan printtikoira käy sekä lelusta että tyynystä. Brion taaperokärryä sai onneksi punakeltaisen lisäksi myös mustana (ylemmässä kuvassa oikealla ylhäällä), väristään huolimatta se toimii tehtävässään ihan yhtä hyvin. Edellisen kirjoitukseni keskimmäisessä kuvassa näkyy kaapinoven ylälaitaan kiinnitetty apinakoukku, johon voi ripustella tavaroita lapsen ulottumattomiin tai käydä moikkaamassa hymyilevää apinaa.

Olemme myös luopuneet sohvan edessä sijaitsevasta sohvapöydästä (vanhassa pöydässämme oli neljä terävää kulmaa ja jököttäessään keskellä lattiaa se houkutteli turhan uhkarohkeisiin kiipeilyesityksiin) ja huomanneet, että ilmankin pärjää mainiosti. Pöydän syrjäänsiirtämisestä on myös etua: lelumerelle jää enemmän tilaa eikä pöytä erota lattialla puuhaavaa lasta sohvalla istuvista vanhemmista. Uusi (tai siis kaverin vanha) iso musta nahkasohva sen sijaan on osoittautunut loistavaksi hankinnaksi, se on tarpeeksi tilava kolmelle ja toimii myös turvallisen pehmeänä kiipeilyalustana.

iPhoto-kansiooni on kertynyt noin 10 000 itse otettua valokuvaa. Tietokoneen kovalevylle piilotettuina niistä ei kuitenkaan ole mitään iloa, joten olen yhä jatkuvassa pesänrakennusvimmassani asetellut niitä esille erilaisin tavoin.

Työhuoneen seinillä (jotka ovat suunnilleen ainoita paikkoja, joihin tässä asunnossa voi kiinnittää jotain - niissä on tapetti, johon voi tökkiä nuppineuloja, muut seinät ovat niin kovia, etteivät nuppineulat käy, mutta kuitenkin niin pehkuja, etteivät ruuvit pysy niissä kiinni) on jo pitempään ollut useampi Lomowall, eli Lomolla otetuista vaakakuvista kasattu seinänpeitto.

Kuvassa näkyy New Yorkin reissukuvista koottu viritys:

(Suurin osa NYC-Lomowall:ini kuvista löytyy Flickristä.)

Eteisen seinällä on uudempi ripustus, Elisabets-triptyykki. Ifolorin suosiollisella avustuksella teetin digikuvista kolme kanvaasitaulua, joissa kaikissa on yöllisiä väläyksiä Barcelonan El Ravalissa sijaitsevan Carrer Elisabetsin tienoilta:

(Alkuperäiset kuvat täällä, täällä ja täällä.)

Uusin rakennelmani on makuuhuoneen ikkunalaudalta paikan löytänyt Sal Paradise -triptyykki. Teetin läjän kuvia, joista valitsin tällä hetkellä parhaiten fiiliksiini sopivat - ja kas kummaa, nekin on kaikki kuvattu Barcelonassa. Sal valikoitui aiheeksi, kun etsin kuvieni joukosta jotain myös perheen pienintä viihdyttävää.

Olen ihastunut itsekseen pystyssä pysyviin, Lomography-kaupassa myytäviin Holga-kehyksiin, joita tilasin alunperin omia Holga-kuviani varten.

(Alkuperäiset kuvat täällä, täällä ja täällä.)

Muistin juuri, että olen joskus aikoinaan tehnyt kollaasin barcelonalaisesta katutaiteesta, mutta se on unohtunut kaappiin muuton jälkeen, kun tästä asunnosta ei löytynyt sille paikkaa heti. Pitääpä kaivaa sekin uudelleen näytille.

Stellageen tontilla pohdittiin pakkaspukeutumista. Itse en niinkään vaihtele vaatteita kelien mukaan, vaan kasaan lisää villaa perustaltaan samankaltaiseen pysyvään vaateparteen. Poikkeuksena takit - räntäsateella en käytä villakangastakkia eikä kevyt toppavuorinen takki lämmitä tarpeeksi pakkasella - ja kengät. Sohjokelillä käytän maihareita, pakkasilla UGG:eja ja siinä jossain välissä erilaisia saappaita ja saapikkaita. UGG:it ovat muuten ainoat töppöset, joissa kylmänarat jalkani pysyvät lämpiminä, alle ei välttämättä tarvittaisi sukkia ollenkaan. Australian surffipummit eivät tosin ole tajunneet, että jossain voi olla lunta ja liukasta ja ovat pistäneet kenkiin vähän liian luistavat pohjat.

Nyt, kun ulkona on 17 astetta pakkasta, otan muutaman viikon takaisen monokromaattisen kokonaisuuden ja vaihdan villatakin lämpimään villapaitaan. Kapeahihaisen villakangastakin alle ei tosin mahdu kovin paksua paitaa, joten lisään kerroksia myös sen päälle. Jatkoksi edelliseen vielä yksi putkilo lisää - tällä kertaa Filippa K:n harmaa patenttineuleinen, joka on vähän liian väljä hupuksi, joten käytän sitä keeppinä. Käsiin kahdet lapaset päällekkäin, ja taas tarkenee.

Päällimmäinen putkilo Filippa K, takki Cecilia Sörensen, pipo ja muut putkilot DIY